Tulevaisuus on nyt

Torronsuo marraskuussa 2017

Olen ihan täpinöissäni, ollut jo monta päivää. Olen hankkinut evästä, seurannut säätiedotteita, ladannut järjestelmäkameran sekä vara-akut. Aurinkolasitkin on kaivettu kaamoskätköstä. Suunnittelen siis uutta retkeä ja tällä kertaa vähän kauemmas kuin lähisuolle. Pitäisikö laittaa vaelluskengät vai piikkipohjakengät?

Marraskuussa vuonna 2017 pitkospuilla oli kevysti kuuraa.

Kohteenani on Torronsuo. Olen käynyt Torronsuolla kerran, se oli vähän ennen siirtymistäni sairaalaeristykseen allogeenista kantasolusiirtoa varten. Silloin, 2.11.2017, kirjoitin retkestä näin:

"Se on marraskuu nyt. Ensi kuun jälkeen on tammikuu ja alkaa uusi vuosi. Voisinpa jättää väliin koko joulukuun ja hypätä suoraan uuteen vuoteen, niin että edessä kummitteleva sairaalakausi olisi takana ja terveys edessä.

Tasan kuukausi allogeeniseen siirtoon.

Pelko ja paniikki yrittää saada otteen minusta. Pakenin niitä eilen Torronsuolle ja sinne suohon upotin ahdistustani. Pidin oikein rituaalit ja kaikki. Ja ainakin hetkellisesti se helpotti.

Siellä avarassa maisemassa, näissä luontokokemuksissa on absoluuttinen onni. Niissä hetkissä, kun suunnittelen uuteen metsään tai retkipaikkaan menoa, olen matkalla tai olen kohteessa, silloin tunnen puhdasta innostusta ja iloa. Olen keskellä jotakin ajatonta, osa suurempaa jatkumoa ja voin levätä keskellä ei mitään.

Kaikki muu hyvä ja kaunis on nyt niin haikeaa: rakkauteen sekoittuu menettämisen pelkoa ja onneen surua siitä, mitä meidän perhe nyt käy ja tulee käymään läpi. Arkirutiinit ja rutinat tuntuvat ainutlaatuisilta tapahtumilta, kun tietää, että kohta mittailee taas vähintään kuukauden päivät yhtä ainoaa huonetta ja lapsia näkee vain Skype-puheluissa.

Loputtomia ja liukkaita pitkospuita kulkiessani hengitin suuret surut ja pahat pelot suoraan suohon. Ajattelin, että se sen kestää, jaksaa ja kätkee niin kuin on kätkenyt monenmoista jo satoja vuosia. Mystinen, maaginen maailma.

Sitten hengitin itseeni aurinkoa ja aloin ajatella aikaa sen jälkeen, ensi vuotta ja tulevaisuutta. Että mitä teen sitten. Yksinkertaisia, monista varmaan mitättömän pieniltä tuntuvia asioita. Ostan perinteisen sukset ja opettelen hiihtämään. Keväällä mennään koko perheellä Torronsuolle. Laulan laulusiskojen kanssa. Menen läheiselle kuntosalille jumppaan ja kaiken maailman massatapahtumiin. Miehen kanssa mennään Skotlantiin Cairngormsin kansallispuistoon vaeltamaan. Syön salaattia, paljon! Luen lapsille Ronja Ryövärintyttären ja teen kakkiaisten ja ajatarten äänet ihan kunnolla.

Ja ensi kesänä söisin tuoreita mansikoita ensimmäistä kertaa yli vuoteen."

Nyt on se odotettu tulevaisuus ja monta noista asioista olen tehnyt: olen hiihtänyt perinteistä (oppimisesta en mene takuuseen), olen laulanut ja laulan laulusiskojen kanssa, olen käynyt lähisalilla jumpassa, konserteissa ja tapahtumissa. Cairngormsin kansallispuisto sen sijaan vielä odottaa ja monenlaista uutta unelmaa on myös syntynyt.

Nyt on se odotettu tulevaisuus ja menen Torronsuolle ihan eri fiiliksissä. Menen takki auki tuulettamaan elämää, menen nauttimaan suon avaruudesta ja kimmeltävästä lumisesta kauneudesta.