Sielunmaisemana suo

Sielunmaisema on minulle maisema, johon haluan palata uudestaan ja uudestaan. Se on sitä, että mielen valtaa onni ja rauha. Usein siihen liittyy kokemus tilasta, avaruudesta, absoluuttisesta kauneudesta. Mitähän minusta kertoo se, että tällainen maisema on minulle juuri suo?

En ole suinkaan kasvanut suomaiseman äärellä. Olen viettänyt suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani niin, että Saimaa oli takapihalla, ihan kirjaimellisesti. Kyllä sekin näkymä helähdyttää jotakin kieltä sisimmässäni, mutta vaikka suo onkin tullut elämääni myöhemmin, on se tullut pysyäkseen.

Lähdin tänään Allin alias Luminaaman kanssa suolle katsastamaan ja tamppaamaan polkuja. Samaan aikaan suolle suuntasi joku isompi porukka, ehkä harrastusseurue. Seurue piti aikamoista meteliä. Olen kerran osunut suolle noin 5.-luokkalaisen koululaisryhmän kanssa ja tämänpäiväisestä porukasta lähti paljon enemmän ääntä, kiljumista ja suorastaan ulvomista. Huomasin ärsyyntyväni.

Yritin ehtiä Allin kanssa äänten ulottumattomiin, mutta en siinä tahtonut onnistua. Mietiskelin kävelyn aikana, että on kiva, että lähtevät porukassa ulkoilemaan ja löytävät suolle. Toisaalta haluaisin pitää suon ihan omana, yksityisenä paikkanani ja vähän salassa muilta. Ja ainakin hiljaisena paikkana. Itse olen huono liikkumaan porukassa. En ole tainnut juurikaan harrastaa mitään joukkuelajeja, jos ei lyhyttä kokeilua koripallon kanssa lasketa.

Alli alias Luminaama

Muutenkin inhoan massatapahtumia. Konsertitkin ovat usein parhaita intiimimmässä ympäristössä. Kerran olen osallistunut Naisten Kymppiin, se jäi yhteen ainoaan kertaan juuri tästä syystä. En viihdy isoissa porukoissa. Nuorempana ajattelin kuitenkin olevani ekstrovertti, mutta olenko sittenkään? 

Mikä on sinänsä hassua, sillä työskentelen ryhmien kanssa ja työssäni on paljon henkilökontakteja, yhden työpäivän aikana saattaa olla satakin kohtaamista ja kaikkien nimet pitää muistaa, kaikille pitää olla jotakin järkevää sanottavaa. Ja vaikka pidänkin työstäni, jopa innostun siitä, kaipaan vapaa-aikanani vastapainoa sille.

Ehkä tuo on juuri se syy, miksi hakeuden luontoon, haen rauhaa ja hiljaisuutta. Kotonahan minulla on kaksi äänekästä teiniä, joista toisen luona on jatkuvasti lössi muita teinejä ja toinen pelaa videopelejä (ilmeisesti siihen kuuluu voimakas eläytyminen) sekä musisointia harrastava mies.

Silloin, kun sain tämän suohulluustartunnan, elin kuitenkin poikkeuksellisia aikoja. Olin sairaslomalla töistäni ja vietin välillä kuukauden pituisia pätkiä sairaalassa ilman ulkoilun mahdollisuutta tai kotona oman perheen kanssa. Olemattoman vastustukyvyn takia ihmiskontakteja piti välttää, joten aina, kun vointi sen salli, livahdin metsään. 

Ja siellä, pitkillä kävelyillä, se iski. Suot, niiden kauneus, äärettömyys, ikiaikaisuus, vapaus ja voima. Ne ovat olleet olemassa ennen minua ja tulevat olemaan minun jälkeeni. Lähisuot, Nuuksion suot, Valkmusa, Torronsuo ja siitä vaan suo suon perään. Ehkä siksi tämä suomaisema on minulle pyhä. Ehkä siksi se on piirtynyt minun sieluuni maisemaksi, johon haluan palata uudestaan ja uudestaan.