Suopyöräilyä

Harmaa ja vetinen maaliskuu vaihtui kuin taikaiskusta kirkastakin kirkkaampaan auringonpaisteeseen. Läpitunkeva valo uhkasi paljastaa pinnoille kertyneet pölypallerot ja ikkunaan talven mittaan kertyneet liat. Pakenin tätä näkyä ja sen siivouksesta vihjaavaa kaipausta tietenkin suolle, tällä kertaa pyörällä.

Yli viikon kestäneiden sateiden jälkeen pari pakkasyötä ei ollut ehtinyt tuoda pintaan hankikantoa, se oli muisto vaan. Polku oli kuitenkin osittain hyvin ja helposti ajettavissa, mutta toinen puoli suosta oli sellaista sohjoa, että käännyin nopeasti takaisin ja etsin varmemmat reitit. 

Mukava oli ajella. Taivas oli täydellisen sininen ja hanki heijasti niin hurjalla voimalla, että aurinkolasit oli ihan pakollinen varuste. Pitkospuut pilkottivat jään alta ja välillä kuului aivan selkeää veden liplatusta alla solisevasta pikkupurosta.

Paikoitellen metsäisissä pätkissä puut olivat niin lähekkäin toisiaan, että aikamoista puikkelehtimista ja väistöliikettä sai tehdä. Fätissä on tavallista maastopyörää leveämpi tanko eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun sormi on ollut vaarassa jäädä puun väliin tai tanko on muuten kopsahtanut kohtalokkaasti oksiin tai puunrunkoon.

Löysin yllättäen tutulta reitiltä poikkeavan uuden polun ja lähdin sitä pitkin. Olen ehkä joskus vuosia sitten seurannut tätä polkua kesäaikaan, mutta pyörällä en ole sitä ajanut. Käynnistä muistan pahanhajuisen lietteen, johon humpsahdin polvia myöten. Tällä kertaa onnistuin välttämään lipsahdukset ja vaatteet säilyivät puhtaina ja kuivina. 

Metsäisellä pätkällä reitti oli vielä kohmeessa ja siihen oli jäätynyt sulasta jalanjälkiä ja pyörän uria. Jäätyneissä urissa oli ajettava kieli keskellä suuta, pyörä saattoi lipsua puolelta toiselle arvaamattomalla tavalla.

Kevään merkkejä on ilmassa enenevässä määrin. Ja vaikka talvesta pidänkin, olen silti alkanut odottaa kevättä ja kesää, sulan maan aikaa, kun pääsee ajamaan neulaspolkuja pitkin ja pidempiä reittejä.