Talvipäivä Torronsuolla

 

Täydellinen, aurinkoinen päivä suoretkeen. Termarissa on kahvia, aurinkolasit päässä ja repussa vähän evästä. Pakkasta on asteen tai pari, kun saavun Allin kanssa Kiljamon parkkipaikalle, Torronsuon kansallispuistoon. 

Parkkipaikka kuhisee porukkaa. On hiihtämään lähtijöitä ja iso bussilastillinen koululaisia. Ehdin jo säikähtää, että joudutaan kulkemaan ryhmän peesissä, mutta he ovatkin jo olleet hiihtämässä ja jäävät näköalatornin alla olevalle tulistelupaikalle syömään eväslounasta. 

Mahtavaa, että koululaisille on tarjolla tällaisia retki- ja liikuntapäiviä, niitä ei ole yksinkertaista järjestää. Toivottavasti edes jollekulle jää retkestä luontokipinä. En muista, osasinko itse lapsena arvostaa ihan kaikkia luonto- tai liikuntaelämyksiä, mitä koulu tai omat Lappiin hullaantuneet vanhempani tarjosivat, mutta ehkä niistäkin joku muistijälki jäi. Tieto, että sellaisia maisemia ja paikkoja on maailmassa.

Jatkamme Allin kanssa suolle ja aika nopeasti ymmärrän, miksi sukset ovat kätevin valinta liikkumistavaksi. Torronsuon reitti on pitkälti pitkospuita ja nyt ne ovat suurimmaksi osaksi jään peitossa. Siellä täällä vähän pilkotti puu. Jos jalka yhtään lipeää puulta, tipahtaa se reiteen asti umpsukkeliin ja varpaat saavat kasteen. Sulan sään jälkeen hanki ei todellakaan kanna ja lumen alla on jo vettä.

Parkkipaikan vilkas meno rauhoittuu, kun pääsemme suoreitille. Siellä on rauhallista, näen yhden hiihtäjän kulkevan kaukana. Kävelyreitillä meitä tulee vastaan kaksi henkilöä, muuten ei ketään, ei missään. Vanhoja retkihiihtäjien reittejä näkyy ristiin rastiin. 

 

Alli, perheemme ylimmäinen tarkastaja, haukkuu villisti puukasaa. Torronsuolla on ilmeisesti käynnissä vanhojen pitkoslautojen vaihto uudempiin ja vanhat on jätetty reitin varrelle kasoihin. Muodostelma poikkeaa selvästi muusta maisemasta ja Alli tapansa mukaan nostaa metakan. Tumma kasa, epäilyttävä. Ensimmäisen kasan jälkeen vastaan tulee monta muutakin kasaa, mutta kun ne on kerran harmittomiksi todettu, ei niitä enää haukuta. 

Kulkeminen on hidasta ja otan aikani katsellakseni maisemia, eri muotoisia puita ja kitukasvuisia pensaita, auringon leikkiä taivaanrannassa ja valon luomia varjoja hangella. Pienet metsiköt matkan varrella suojaavat aavalla välillä tuntuvalta tuulenvireeltä. 

Alli nauttii tilasta ja uusista hajuista. Se kulkee vuoroin edellä, vuoroin käy takana tarkistamassa mahdolliset seuraajat. Jos pysähdyn, se asettuu vierelle istumaan. Vahti- ja tarkistustehtävien lisäksi Alli on myös hypokoira eli toimii perheen diabeetikon apuna alhaisen verensokerin tunnistamisessa ja merkkaamisessa. Minun kanssani liikkuessa se on hypokoiratehtävästä vapaalla, mutta aina näillä reissuilla kerrataan muutamia hyvän käytöksen perusasioita, kuten vierellä kulkemista, odottamista, luoksetuloa käskystä ja paikalla pysymistä. Ja vastaantulijoiden ohittamista. Kaikessa muussa osaaminen ja tottelevaisuus on ensiluokkaista, mutta vastaantulijat pitää aina haukkua ja varsinkin vastaantulevat koirat saavat osakseen kovasanaisen tervehdyksen. 

Tuulenvire ei oikeastaan viilennä ensinkään. Olen aivan hiessä parkkipaikalle palatessani. Liikaa päällä siis. Retki tuntuu väsymyksenä jaloissa. Lumisilla ja jäisillä pitkospuilla kulkeminen vaatii keskittymistä ja kulkeminen ei ole samalla tavalla vapaata kuin polulla. 

Aurinkoa ja D-vitamiinia tuli tankattua. Illalla mielessä pyörii vielä päivän tunnelmat ja maisemat. Jotakin keväistä on jo näissä päivissä.