Suota, suota, enemmän suota

Eivät kaikki suoseikkailuni ole olleet aina vain ja ainoastaan kauniita ja hyviä. Muistan kerran, kun olin syöpähoitojen ja flunssan heikentämänä Valkmusan Kansallispuistossa ja kuljeskelin niin sanotusti omia reittejäni. Tietysti eksyin. Ja kännykän akku loppui. En löytänyt minkäänlaista merkittyä reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Päädyin tarpomaan räkä poskella todella mättäisessä ja upottavassa suossa yli kolme tuntia. Kamalin luontokokemus tähänastisessa elämässäni.

Olin jo pitkään hinkunut Valkmusan kansallispuistoon ja olosuhteiden eräänä syksyisenä päivänä suosiessa suuntasin sinne. Vähän jännitti niin kuin aina uusille alueille lähtiessä. Olin tietenkin tutkinut karttaa ja reittejä etukäteen, mutta niin kuin minulle kovin usein käy, lipesinkin paikan päällä yllättävään ja kiinnostavaan suuntaan.

Ensin käyskentelin ihan turvallisia, selkeästi merkittyjä polkuja, mutta kun kyseinen reitti oli melkoisen lyhyt ja huomasin metsän reunassa kyltin, joka osoitti suoalueen takana häämöttävään mielenkiintoiseen metsään, jossa (niin toivoin) olisi varmasti lisää reittejä, polkuja ehkä jopa pitkospuita ja kivempi paluureitti, niin lähdin kulkemaan siihen suuntaan. 

Vaan ei ollut. Oli vaan suota, lisää suota, kaikkialla upottavaa suota. Mättäitä silmänkantamattomiin.

Ja se suon takana siintävä metsä paljastui metsäsaareksi, josta en löytänyt polkuja. Ja sen metsäsaaren takana oli lisää suota. Ja toinen metsä. Joten suuntasin toiveikkaana sinne. Sama juttu, sen takan oli aina vaan lisää suota. Kaikkea sitä suota ei saanut mahtumaan yhteen kuvaan. 

Suolta päästyäni eksyin vielä metsään. Ei polkuja missään, ei pitkospuita. 

Siinä vaiheessa jalat olivat jo aivan hyytelöä. Muutaman kerran mietin, että selviänkö ensinkään pois koko paikasta vai loppuvatko voimat kesken. 

Yksi kansanperinnettä hyvin tunteva kaveri ehdotti, että jouduin ehkä metsänpeittoon:

Metsänpeittoa on pidetty metsänhaltijoiden tai maahisten maailmana. Uskomuksen mukaan metsänpeittoon voi joutua joskus jonkin olennon, esimerkiksi metsänhaltijan tai harakan, viemänä. Toisaalta ihminen voi uskoa joutuneensa metsänpeittoon, mikäli eksyy, eikä löydä omin avuin metsästä kotiin.---  Metsänpeittoon joutuneen väitetään katoavan muiden näkyvistä, eivätkä muut löydä häntä, vaikka kulkisivat ohi. Metsänpeittoon joutunut saattaa myös näyttää kiveltä tai kannolta. On kertomuksia, joissa kadonnutta lehmäänsä etsivä istuu uupuneena kivelle, tietämättä istuvansa lehmänsä päällä. Jotkut pääsevät itsestään metsänpeitosta, toiset taas tehtyään taikatemppuja, ja joidenkin kerrotaan kadonneen iäksi.

Taikatempuiksi mainittiin mm. vaatteiden kääntäminen ylösalaisin tai jalkojen välistä kurkistelu. Jälkimmäistä kyllä harrastin ahkerasti, kun happi loppui ja oksetti niin kuin olisin ollut kovinkin urheilija tekemässä porrastreeniä! 

Aikamoisia lorujakin laskeskelin viimeisen kilometrin aikana, ei kuitenkaan mitään painokelpoista. Sport Trackerissä paluureitti oli näyttänyt olevan niin kovin lähellä, mutta todellisuudessa se oli lukemattomien mutkien, mättäiden, lahopuiden, kivien, suonsilmäkkeiden ja kantojen takana! 

Loppu hyvin kaikki hyvin. Olisihan tuota voinut kuitenkin pikkuisen miettiä etukäteen ennen uhkarohkeaa tarpomista, että onkohan nyt hyvä idea, mutta kun olin kerran lähtenyt, niin sinnikkäästi piti kulkea loppuun asti. Minkäs sitä ihminen luonnolleen voi, hullu mikä hullu. Ehkä sitä ei vaan voi uskoa, että tuolla luonnossa, metsässä tai suolla voisi oikeasti käydä mitään. Kun ei kerta syöpäkään ole vielä nitistänyt, niin olisihan se nyt traagista upota suohon. 

Yleensä jokaisen reissun jälkeen on ollut sellainen olo, että pääsisipä takaisin, vielä olisi lisää nähtävää, mutta tästä paikasta ei, en mene tuonne enää ikinä. Näin ajattelin retken jälkeen, nyt, vuosia myöhemmin mieli on ehtinyt muuttua. Voisinpa mennäkin. Vähän jo naurattaa eksyminen, pelko ja muu tohellus, mutta silloin ei kyllä yhtään edes hymyilyttänyt.

Olihan se varsinainen ekstreme-suoritus siinä kunnossa. Tulipahan tehtyä.

Kuvat retkeltä Valkmusan kansallispuistoon syksyllä 2018.