Auringonlasku Matkunsuolla

 

Tämän talven ensimmäinen hiihtolenkki, jonka kruunasi upea auringonlasku. Taivas hehkui väreistä ja värjäsi ladunkin. Aivan kuin universumi olisi levittänyt kultaisen maton harvinaisen hiihtäjän kunniaksi.

Hiihto ei nimittäin ole ensimmäinen valintani, ei ole ollut koskaan. Mieluummin liikun luonnossa jalan tai pyörällä. Nyt taisi alkuviikon pyörälenkki olla kuitenkin sen verran tiukka, että piti kokeilla jotakin muuta ja mikäs sen rentouttavampaa kuin tasainen hiihtolenkki.

No ei ollut rentouttavaa. Hirveän liukasta ja vaikka Rajamäen laduilla on muuten mukava profiili, siellä on pari tiukkaa mäkeä ja huomasin jännittäväni niitä vähän jo etukäteen. Maanantaisen suolla mätkähtelyn ja niiden mustelmien jälkeen ei nyt huvittanut kaatua lennosta suksilla. Taustani luustoa vaurioittaneen syövän kanssa edellyttää varovaisuutta ja sitä en aina tahdo muistaa. Sinänsä hassua, että hiihtäessä asia tulee mieleen, mutta ei niinkään lasketellessa tai maastossa pyöräillessä. Siinä on varmaan joku psykologinen juttu. Murtomaasukset jalassa, sellaiset kapeat rimpulat, en koe hallitsevani mahdollisia yllättäviä tilanteita toisin kuin laskettelusuksien tai oman fättärin kanssa.

Pari vuotta sitten lähdin Pirttimäkeen hiihtolenkille ja se profiililtaan todella vaativa. Useammat aloittelijat toimivat ihmisekeiloina alamäissä ja näin, kun yksikin ajoi laski suoraan puuhun. Ihmettelin, että perheet toivat ihan pieniäkin lapsia sinne, sitten kantavat pitkät mäet alas. 

Rajamäellä on yksi lempi-soistani, Matkunsuo. Kesäisin kuuman päivän iltana suuntasin usein Allin kanssa sinne ja Matkunlammessa oli hyvä molempien pulahtaa. Näin talvella pulahtaminen ei käy mielessä, vaikka hiihtäessä kuuma tulikin. 

Miten erilaiselta paikka näyttää nyt lumipalttoo yllään.

Keväinen Matkunsuo. Talvella tuossa menee hiihtolatu.